Mulla on paljon, paljon, paljon lukijoita, jotka syystä tai toisesta eivät lue blogiani julkisesti. Luit julkisesti tai et, on aina mielenkiintoista kuulla teidän tarinoita, kokemuksia ja ajatuksia elämästä. Pari postaustani on nostanut aika paljon keskustelua ja ehkä vähän vihaakin viime aikoina.
Postauksessani "Vihaan kyllästynyt",
( http://iloveyoufornothing.blogspot.fi/2015/09/vihaan-kyllastynyt.html )
puhuin peloista. Kuinka sä voit pelätä pimeää, hämähäkkejä tai vaikka itseäsi. Vertasin tilannetta aika paljon tämän hetkiseen turvapaikanhakijoiden tilanteeseen. Pelkoon tuntematonta vastaan. Puhuin myös omasta väsymyksestäni aihetta kohtaan. Lukemaan tiettyjen lehtien täysin keksimiä juttuja ja kuuntelemaan ja lukemaan sitä aivan älytöntä yleistämistä näitä ihmisiä kohtaan, jonka "veljet" ovat tänne meidän kotimaahan tullessaan tehneet virheitä. Isompia tai pienempiä. Ehkä jopa rikoksia. Olen saanut paljon kommenttia kyseisestä postauksesta ja ihan vaan to clear the air, haluisin sanoo, että I'm no mother Teresa. I'll never be, even if I wanted to ja se ei oo mun tarkoituskaan. Mutta siinä samassa määrin, kuin sinulla on oikeus jakaa mielipiteesi asiasta julkaisemalla esim. näitä lehtijuttuja, on minullakin oikeus jakaa omani
Toinen postaus josta oon saanu paljon viestiä viime aikoina on edellinen postaukseni "Hyvästi elämäni kauhein ja kaunein vuosi"
( http://iloveyoufornothing.blogspot.fi/2015/12/vuoden-viimeinen-postaus.html )
Kerroin aika avoimesti omasta erittäin vaikeasta vuodestani. Puhuin avoimesti aika syvistäkin ajatuksistani kuluneena vuonna ja vihasta itseäni kohtaan. Sain paljon järkyttyneitä, ehkä jopa vähän pettyneitä viestejä, mutta sain ihan älyttömän paljon viestejä ihmisiltä, jotka pystyivät samaistumaan postauksessa kuvailemiini ajatuksiin. Kiitos siitä.❤
Nousi älyttömän suuri keskustelu masennuksesta. Miten siitä voisi puhua, miten sen voisi tunnistaa ja miten siitä voisi ehkä kertoa jollekkin? Suurin asia mikä muhun näissä jokaisessa viestissä kiinnitti huomion, oli huoli kaikkien muiden paitsi itsensä puolesta. "Kuinka voisin kertoa äidilleni masennuksesta, koska hän varmasti huolestuisi liikaa?" But she will cope. "Joku poika ahdistelee minua koulussa. Haluaisin sanoa vanhemmille, että saan paniikkikohtauksia ja kärsin ahdistuksesta. Ainoa ongelma on että pelkään, että isä tappaisi sen pojan. En haluaisi aiheuttaa huolta isälle." But she will cope. Nää voi olla ihmisiä, jotka käy 8 koodin lukkarii lukiossa. Sen jälkeen menee pariksi tunniksi töihin ja siitä kotiin hoitamaan jo ikääntyneitä vanhempiaan. But they will cope... They will always cope...
Oudosti ne ovat juuri itse nämä lapset, nuoret, naiset ja miehet, jotka uskovat sen olevan totta. Usko siihen on niin kova, että voi olla oikeasti vaikein juttu myöntää, että "I may not cope and I might need help." Toisaalta moni voi yrittää, mutta kun kukaan ei kuuntele sua. Kun susta tuntuu, että kukaan ei kuuntele sua, all sorts of things start to happen. Esimerkiksi sulla voi olla niin paljon tuskaa sisälläs, että sä haluat yrittää satuttaa itteäs myös ulkoa. Koska sä haluat apua. Se vaan on väärää apua mitä sä pyydät. Ihmiset ottaa sen sellasena "crying wolf" juttuna tai huomionhakuna. Mutta tää tapa on näille ihmisille vain hiljainen huuto ulkoapäin, johon toivoo jonkun vastaavan ja tarttuvan.
Sain viestiä aikuisilta ihmisiltä siitä, kuinka olen häpäissyt vanhempani ja oman maineeni sanomalla tiettyjä asioita joita sanoin postauksessani. Olen eri mieltä. Yksi viesti kuitenkin jäi jotenkin erityisest mieleen. Sain viestin täysin tuntemattomalta naiselta, jonka tytär on lukenut blogiani jo jonkun aikaa. Hän oli vihainen, koska hänen 12-vuotias tyttärensä luki blogiani "salaa". Olin kuulemma huono esimerkki tällaiselle pienemmälle tytölle, jonka ei tarvitse tietää mitä masennus tarkoittaa. Tää rouva kertoi myös opettaneensa omat lapsensa siihen, että jos menee huonosti, sitä ei tarvitse kuuluttaa kaikille. Blogiani pitämällä kuulemma tuhoan hänen 12-vuoden, nyt turhan kasvatuksen ja aiheutan hänelle suuria mielenterveys ongelmia. Hauskaahan tässä on, että mä en ole koskaan puhunut masennuksesta täällä mitenkään aiheena suoraan. En koskaan. En ole lääkäri, psykiatri, psykologi tai whatever. Mulla ei ole sillä tavalla edes taitoa puhua asiasta. Mut kokemuksella mä voin puhua useista asioista ja sen osaan sanoa, että ei kukaan tääl pärjää kattomalla maailmaa ihan yksin.
Satuin hiljattain katsomaan dokumentin Princess Dianasta.
Jossain kohtaa dokumenttia Diana sanoi, "I think the biggest disease this world suffers from in this day and age is the disease of people feeling unloved." Ja vaikka tää enkeli jätti meidät jo melkein kaksikymmentä vuotta sitten. Pätee tää sama mun mielestä vieläkin. Kysymys on: kuka siitä puhuu ääneen?
Mut on kasvatettu puolustaan aina itteeni ja oleen aina varma omista mielipiteistäni. Uskaltamaan kertoa ne ääneen. Mulle on opetettu että if not you, then who? If not now, then when? Se pätee tässäkin asiassa täysin. I don't go by the rule book. I go by the heart, not the head. Ja for sure, se on saanut mut joskus suuriin ongelmiin. Kaikki ei tykkää siitä, but I wouldn't change myself for the world.
Mä halusin kirjottaa tän postauksen vähän selventääkseni mitä oon, mitä haluan ja miksi haluan, koska aika monella se vastaus on ollut viime aikoina selvästi hukassa. En mä oo täällä kasvattamassa kenenkään lapsia. Mun pointti ei oo yrittää kasvattaa kenenkään lapsia. Oon kohta 17-vuotias tyttö. Lapsi itsekin. En oo mikään poliittinen henkilö. En edes haluaisi olla. En yritä tuoda mitään poliittista mielipidettä ulos. En oo mikään pyhimys. I don't know if these people see me as a threath of some kind, mutta se ei oo mitä oon. Mä en tajuu sitä että jos sulla menee huonosti, miks sä et sais sanoa sitä ääneen? Ketä se uhkaa mitenkään? Mitä pahaa se tekee kenellekkään. Mä oon kohdannut paljon pahoja juttuja ja mä oon ollut hiljaa. Voin kertoa, että se jos joku on saanut mut ongelmiin. Tai jos ei ookkaan saanut sen suurempiin ongelmiin, voin ainakin kertoa, että jos mä olisin puhunut asioista aikaisemmin, asiat ois mulle helpompia tänään. Asiat ois ollu helpompia hoitaa, uskoa ja niistä ois ollu paljon helpompi selvitä. En kannustais ketään siihen. Olemaan hiljaa jos joku vaivaa tai on hätänä. Jos mä voin joku päivä olla ees ihan pieni esimerkki jollekkin tässä maailmassa siinä. Ois se sitten teidän 12-vuotias tyttö tai ihan kuka tahansa, mä todellakin haluaisin enemmän ku mitään olla sitä, 'cause I know I can do it. And I know that I can give love while I'm doing it. En vihaa tai muuta sellaista. En ikinä toivois sellaista kenellekkään. Mutta mitä mä myös tiedän on, että tuolla on paljon nuoria, ehkä aikuisiakin and some of them might need that. Oon iloinen jos voin sit antaa sen kertomalla omista kokemuksistani ja elämästäni. Tykkäs kaikki siitä tai ei.
Vaikka tää postaus oliki vähän vakavamman henkinen, haluan toivottaa teille kaikille aivan ihanaa viikonloppua ja hauskaa perjantaita. Ollaan kilttei toisillemme.
❤:Fanni
