MINUN LÄHEISTENI PÄIVÄ // IHONI ALLA

"The best gifts in the world are not in the material objects one can buy from the store, but in the memories we make with the people we love."
- Amanda Bogarshinov

Hey guys. 

Tänään on Isänpäivä. Viime aikoina on puhuttu paljon pitäisikö isänpäivä vaihtaa ns. "läheisen päiväksi" ja vaikka itsekin isänpäivät aina ilman isää olen juhlinut, niin olen ehdottomasti sitä mieltä, että päivä pitäisi silti pitää juuri sinä isänpäivänä. Sen takia haluankin aloittaa sanomalla maailman ihaninta isänpäivää jokaiselle isälle, vaarille, ukille ja papalle, tai muille mieshahmoille, jotka ovat osana lastensa kasvua ja elämää sinä isänä tai isähahmona. Olette todellakin ansainneet päivänne. Super isot onnittelut myös kaikille super äideille, jotka tänäkin vuonna saavat kortin myös isänpäivänä. Olette jokainen sankareita!

Tänään on kuitenkin myös viimeisen Ihoni alla-sarjan postauksen aika. Kun mietin tätä koko sarjan teemaa, omaa elämääni ja miten haluaisin tämän sarjan lopettaa, keksin idean aika nopeasti. Sarjassa on käsitelty omia epävarmuuksiani ja oman elämäni vähän synkempiä asioita, joita someissani te ette paljoa näe. Ideana oli, että pääsisitte vähän lähemmäs minun elämääni, ette vain filtteröityjä kuviani Instagramissa ja mielestäni me onnistuimme siinä. Tajusin, että silti tärkein asia meillä on vielä puhumatta, nimittäin ne valot kaikkien niiden pimeyksien reunoilla ja niimpä päädyin siihen, että viimeisessä Ihoni alla-sarjan postauksessa haluaisin puhua omistani, minun läheisistäni.
Vaikka tänään ehdottomasti on isänpäivä, enkä oikeasti toivo, että se vaihtuisi miksikään läheisen päiväksi tai muuksi, niin samalla tavalla kuin isän-, tai äitienpäivää, pitäisi läheisenkin päivää juhlia joka päivä ja niimpä tänään juhlistetaan blogissani nyt kumpaakin.

Kolme vuotta sitten tähän aikaan elämäni oli täysin erilaista verrattuna nykyiseen tilanteeseeni. Olin peruskoulun viimeisellä luokalla ja edessäni oli suuria muutoksia ja päätöksiä tulevaisuuteni kannalta, mutta samaan aikaan yksityiselämäni tuntui olevan vain täysi kaaos vailla mitään suuntaa tai toivoa ja voin henkisesti todella huonosti. Tänään istun tässä kirjoittamassa teille postausta ja vaikka välillä elämä vieläkin tuntuu vain vitsiltä, niin olen tässä. Selviydyin siitä ajasta. Meillä on kaikilla huonot aikamme. Valitettavasti jokainen meistä vain saa osansa tämän maailman kurjuutta tavalla tai toisella. Onneksi myös sen kauneutta. Olen kuitenkin varma, että en olisi koskaan selviytynyt omista rankoimmista ajoistani yksin ja siksi tänään kiitos kuuluu ihan joillekkin muille.

Minulla on ollut ystäviä, joille pystyn soittamaan ihan mihin tahansa aikaan vuorokaudesta puhuakseni vaikka vain jostain naurettavasta tv-sarjasta, jotta ajatukset vaihtuisi. Ja ystäviä, jotka soittavat minulle istuaksemme vaikka tunteja vain hiljaa, että kummallakaan ei olisi yksinäistä. En tiedä onko mitään oikeasti naurettavampaa, kuin pitää puhelua auki about neljä tuntia, josta oikeasti puhutaan keskenään ehkä tunti ja loput ajasta menee syömiseen, hampaiden pesemiseen ja vaikka piano-, tai laululäksyjen tekemiseen. But that's what a real friendship is about, enkä vaihtaisi sitä mihinkään.

Minulla on ollut ystäviä, joiden kanssa olen saanut kasvaa yhdessä. He tietävät kaiken minusta ja elämästäni, mutta haluavat silti olla osana sitä kaikkea hulluutta mitä siihen kuuluu. Heidän kanssaan en tarvitse mitään filtteriä ja tiedän, että riitän juuri sellaisena kuin olen. Oli se versio sitten se iloinen, pirtsakka tyttö tuolla jossain, tai oli se sitten se väsynyt, itkuinen ääliö, joka on ihan sekaisin. Tiedän, että mitään ei tarvitse hävetä ja vaikka mitä mokaisin tänään, he olisivat siellä aina vielä huomennakin jakamassa kanssani kaiken. Jos se huominen tuo mukanaan juhlan, me juhlitaan. Jos se tuo surun tai jonkun mokan, niin on aina joku jonka olkapäätä vasten itkeä tai kenen kainaloon käpertyä tietäen, että kaikesta selvitään.

Minulla on ollut ystäviä, jotka ovat saaneet ja saavat uudestaan ja uudestaan minut tuntemaan itseni kauniiksi. He nauravat kun kaadun, mutta auttavat minut heti myös ylös. Kaikki ne puolet ja piirteet itsestäni joita itse eniten vihaan, he saavat käännettyä aina jollain ihmeellä vahvuuksini. Kaikki arvet ja kaikki haavat, he kääntävät vain tarinoiksi, joissa olen aina voittaja.

Ja minulla on ollut ystäviä, joiden katoamista minun ei ole koskaan tarvinnut sekuntiakaan epäillä.
He ovat siinä ja sen vain tietää, että he tulevat aina olemaankin. Joku meistä on saattanut lähteä toiselle puolelle maailmaa seikkailulle, mutta vaikka yksi meistä ei olisikaan fyysisesti aina läsnä, niin se sama tiimi vain pysyy, eikä se muutu siitä mihinkään.

Ja niin se on. Ne samat tyypit pysyy. Sitä on perhe. Olen saanut edellisinä vuosina tehdä isänpäivä kortin joka vuosi ihanalle vaarilleni ja upealle äidilleni. Tänä vuonna halusin tavallaan tehdä sen ystävilleni. Isyys ei nimittäin ole vain verta, eikä perhettä rakenna aina isä ja äiti. Se on kasvattamista, yhteisiä kokemuksia ja rakkautta. Vaikka en koskaan saanutkaan niitä asioita siltä biologiselta isältäni ja joissain kohtaa elämää se on sattunut, niin tänään mun täytyy sanoa, että koen, että sain elämääni niin paljon enemmän rakkautta, kuin olisin voinut toivoa ja jos joku päätti joskus olla olematta elämässäni, en häntä siihen tarvinnutkaan. <3 Kiitos siis jokaiselle ystävälle, entiselle opettajalle ja muille ihanille ihmisille, joita olen elämääni saanut ja joista tuli tavallaan se suuri perhe mun ympärille, jotka päätti jäädä ja joita saan muistaa niin jouluna, ystävänpäivänä kuin tänä vuonna nyt myös isänpäivänä.

Nauttikaa päivästänne.
Haleja.

❤:Fanni