ELÄMÄNI HUONOIN VUOSI? // HYVÄSTI 2016

2016.

Mikään vuosi tähän saakka ei ole vielä tuntunut menevän yhtä nopeaa vain ohi kuin tämä vuosi. Okei, niinhän sitä sanotaan joka vuosi, mutta nyt oikeasti tarkoitan sitä.

Vaikka vuodessa on ollut paljon kivoja juttuja, niin nyt vuoden loppuessa tuntuu ensimmäistä kertaa ihan tyhjältä. Tuntuu vähän kuin tästä vuodesta ei olisi jäänyt mitään käteen. Viime vuonna kirjoittaessani tätä ns. samaa postausta vuodesta 2015, postauksen nimikin taisi olla jotain kuten "hyvästi elämäni kauhein ja kaunein vuosi". Minulla oli kauheasti kerrottavaa. Ajatuksia joita jakaa kuluneesta vuodesta ja kauniita oivalluksia elämästäni. Tänä vuonna ei mitään.

Muistan viime vuonna näihin aikoihin lähettäneeni myös yhdelle minulle tärkeälle ihmiselle viestin.

Kirjoitin ylpeänä kuinka minusta tuntui itsestänikin, että olin kasvanut henkisesti ja kuinka olin valmis seuraavaan vuoteen ja kaikkeen mitä se toisi tullessaan. Varmasti luulin olevani. Nyt voin sanoa, että en ollut. Olen seisonut vuoden paikallani. Paikallani, jossa minulla ei ole hyvä olla. Paikallani, jossa katson kaikkien ystävieni jatkavan elämäänsä ja itse vain seison. Paikallani, jossa katson tuttavieni toteuttavan unelmiaan. Unelmiaan, joista minäkin unelmoin, mutta vain unelmoin, koska olen jumissa.

En aio sanoa, että ensi vuodesta tulee paras tähän asti, koska se ei valitettavasti ole ikinä meidän päätettävissämme kuitenkaan. En aio luoda itselleni mitään bucket list:iä vuodelle, tai tehdä uudenvuoden lupauksia siitä kuinka aion olla ihan kuin uusi ihminen ja miettiä joka päivä vain positiivisesti. That's bullshit. Sen sijaan yhden asian aion luvata itselleni.

Lupaan yrittää olla paras mahdollinen versio itsestäni. 

En ollut siihen valmis vuosi sitten, vaikka luulinkin kyllä olevani. Nyt olen.

 Olen nyt jo alkanut työstää yhtä tosi kivaa juttua ensi vuoden alulle, johon en olisi pystynyt vuosi sitten. Se on asia, josta olen puhunut läheisteni ja teidänkin osan kanssa jo monta vuotta, mutta jota en ole koskaan uskaltanut viedä kuitenkaan vielä tekemisen tasolle. Se on yksi niitä asioita, joita olen katsonut ystävieni, tuttavieni ja täysin tuntemattomien ihmisten tekevän ja kirjaimellisesti itkenyt kateudesta, kuinka en itse uskalla tehdä samaa. Nyt pakotan itseni uskaltamaan, koska oikeasti uskon, että nyt vihdoin pystyn olemaan parempi, rohkeampi ja itsevarmempi versio itsestäni. 

Tulette kuulemaan tästä proggiksesta lisää ennemmin kuin uskottekaan. 

Arvaako kukaan jo mistä on kyse? Jättäkää kommentti alas!

Nyt kuitenkin tärkein asia...

Kiitos. ISO kiitos teille tästä vuodesta rakkaat!

Toivon, että tiedätte kuinka paljon teistä jokainen joka jaksaa aina lukea postauksistani edes osan, tai ihan tänne loppuun asti merkitsette minulle. Merkitsette nimittäin paljon.

Ihania juttuja jokaiselle vuodelle 2017! 

Vaikka rehellisesti minusta tuntuu, että vuosi 2016 oli huonoin vuosi koko elämäni aikana vielä tähän asti, niin uskon silti, että 2017 voi olla paljon parempi. Tehdään tästä mahdollisuuksien vuosi yhdessä. Kaikessa ei tarvitse onnistua, mutta kaikkea pitää yrittää. Eli kun astutte mahdollisuuksien oven eteen, älkää koputtako. Kick that bitch in, hymyilkää ja esitelkää itsenne. Ollaan rohkeampia yhdessä kuin ollaan vielä ikinä oltu!

❤: Fanni 

Rakas "isä"

Rakas isä.

Olen noin 99% varma, että tiedät kuka olen, mutta ihan vain jos olet jotenkin sattunut unohtamaan, niin nimeni on Fanni Josefiina Alakörkkö ja olen tyttäresi.

 Tänään vietämme täällä Suomessa isänpäivää. Tarhassa, eskarissa, ala-asteella ja yläasteellakin tästä päivästä alettiin puhua jo viikkoja aikaisemmin. Alettiin suunnitella ja tehdä lahjoja ja kortteja. Se vaikeutui minulle vuosi vuodelta. Joka vuosi kasvoin ja opin ymmärtämään asioita enemmän. Sitä mukaa kasvoi kyllä kipukin. Voit ehkä kuvitella miltä tuntui jo ensimmäisen kerran tarhassa selitellä, miksi en halunnut osallistua päivän suunnitteluun, tai kuinka halusin tehdä korttini ja lahjani vaarille mieluummin kuin sille omalle sankari-isälle, kuten kaikki muut. Nämä kaikki vuodet olen ollut hiljaa, mutta tänä vuonna inspiroiduin eräästä youtube-videosta, jossa nuori nainen aloitti isällensä "open letter"-tyylisen videonsa ihan samoilla sanoilla kertomalla kuka on ja tekemällä hänelle perjaatteessa aivan samanlaisen postauksen, jolla minäkin ajattelin muistaa sinua nyt. Kirjeesi on nyt melkein kuin käännös hänen videostansa, mutta vain käännetty minun fiilikseiksini ja omaksi tarinakseni. Minulla tuli videon nähdessäni varma fiilis siitä, että haluaisin muistaa sinua samalla tavalla, melkeinpä jopa samoilla sanoilla, koska en ole koskaan samaistunut mihinkään yhtä paljon, joten here comes my own version of it suoraan sinulle.

Lista kaikista asioista, jotka olet missannut näinä 13 vuotena.

Olet missannut kaikki nämä 13 syntymäpäivääni. 5-vuotis synttärit, 6-vuotis synttärit ja kaikki loputkin 17-vuotis synttäreihini asti, mikä on minkä ikäinen olen tänään.

Vaikka en mikään tähtioppilas koulussa ikinä ollutkaan, niin missasit sinä silti kaikki peruskoulu vuoteni. Missasit läksyissä auttamisen ja turhien juorujen kuuntelemisen pitkän koulupäivän jälkeen. Missasit kaikki mahdolliset päättäjäiseni tähän asti. Eskarin, ala-asteen ja peruskoulun. Muistan ensimmäiselle luokalle päästessäni tavallaan odottaneeni sinua ensimmäisenä koulupäivänä. Et tullut, mutta ei se mitään. Se päivä oli ihan kiva silti. Äläkä huoli, päättäessäni ysiluokan en enään edes odottanut.

Missasit minun saavan mopokortin. Samalla tavalla kuin missasit ripille pääsyni samana vuonna. En ole ihan varma tiedätkö, mutta ne on aika isoja juttuja nuoren elämässä.

Voisin rehellisesti istua tässä niin kauan luetellen niin monia asioita, jotka olet missannut siitä päivästä lähtien kun kävelit pois elämästäni. En kuitenkaan oikeasti usko, että minun tarvitsee luetella sinulle kaikki ne asiat. Jossain syvällä sisälläsi uskon sinun tietävän kyllä.

Juuri nyt olen 17-vuotias. Täytän helmikuussa 18 ja olen ihan onnellinen. On ollut aikoja kun on ollut sellasia juttuja ja ajatuksia, että täällä ei haluais olla ollenkaan. Olen käynyt läpi asioita, joita moni ei luojan kiitos näe, tai käy läpi koko elämänsä aikana. Tiedän miltä tuntuu kun tapahtuu jotain sellaista, että alat pelätä kaikkea niin paljon, että lopulta pelkäät jo itseäsikin. Tänään olen silti ihan okei. Voin sanoa ylpeänä yhtään epäröimättä, että minulla on maailman upein, vahvin ja parhain mamma. Yksi hyvä esimerkki siitä on se, että koskaan näiden 13 vuoden aikana, en ole kuullut yhtäkään negatiivista asiaa äitini suusta sinusta. On ollut aikoja kun olen ollut sinulle tosi vihainen. Äiti on aina silloinkin sen sijaan että olisi puhunut sinusta pahaa, valinnut sanoa esim. että uskoo, että kaipaat minua ja veljeäni, vaikkei meistä aina tunnu siltä.  Toivon todella, että joku päivä minusta tulee edes puoliksi niin aidosti hyvä, vahva ja kaunis ihminen kuin äitikin on.

Olen saanut ympärilleni mitä upeimpia ihmisiä. Ihmisiä, jotka uskovat minuun. Ihmisiä, jotka rakastavat ja välittävät minusta. Ihmisiä, jotka haluavat nähdä minun tekevän vain hyviä juttuja, ja  ihmisiä joille lähetän viestin jouluna ja uutena vuotena kiittäen siitä, että he ovat olleet täällä, koska ilman heitä, ei olisi enään minuakaan. Olen nyt jo saanut tehdä juttuja, joita en olisi ikinä uskonut saavani sanoa tehneeni. Etenkään näin nuorena. Olen löytänyt oman juttuni ja saanut tehdä sitä keikkaillen ihanissa paikoissa, tavaten ihania tyyppejä. Saan kirjoittaa blogia, jonka kautta olen saanut kuulla ihan tuntemattomien ihmisten tarinoita heidän elämistään ja jakaa kokemuksia heidän kanssaan. Kutsunkin jokaista heistä ystävikseni.

Joten vaikka ajoittain se että jätit meidät niin pieninä ja olet ollut olematta osa elämääni, sai minut tuntemaan itseni ihan täydeksi nollaksi. Vaikka ajoittain minusta tuntuikin, että koska en ole mitään sinulle, niin miksi olisin kenellekkään muullekkaan, niin halusin tällä postauksella vain kertoa sinulle että minusta on tullut jotain. Ei ehkä mitään spesiaalia tai suurta, mutta minusta tuli jotain. Ei ainakaan mikään luovuttaja, eikä läheisteni tule ikinä tarvita miettiä omaa arvoaan, koska unlike you, I'm gonna put them first. Joten kiitos. Kiitos kaikesta siitä minkä jätit tekemättä, koska ilman niitä päätöksiäsi, minulla ei ehkä olisi näitä ihmisiä ja tätä elämää mikä minulla on nyt.

Hyvää isänpäivää isä.
Saat anteeksi.

❤: Fanni 

AIHEUTIN JONKUN LAPSELLE SYÖMISHÄIRIÖN

Hey guys!

Törmäsin eilen kaupungilla aivan ihanaan ihmiseen, josta minun on nyt aivan pakko puhua teille. Seisoin kaupan kassalla, kun kuulen selkäni takaa sanat: "No mutta herttinen. Oletko sinä se Fanni? Fanni, joka kirjoittaa blogia? Minä rakastan sinua." Täysin vieras nainen seisoo vieressäni ja kertoo minulle, että rakastaa minua. Wow. Vastasin jotain tyylillä "No nyt taidan kyllä olla syyllinen." Naurahdin todella outona ja jatkoin: "Wow, kiitos. I love you too." Siitä eteenpäin se itse maksutilanne on minulle ihan pimeä. En muista yhtään kiitinkö kassaa edes vastarahoista, tai mitä kaikkea tämä ihana nainen minulle puhui, koska olin niin yllättynyt ja tavallaan jopa shokissa tilanteesta. Menin pakkaamaan ostoksiani hyvin sanattomana ja sitten kuulen tämän naisen selittävän tälle kassalle, että minä olen ehkä suomen inspiroivin nuori ja menisin melkein kasikymppisestä sillä perusteella, kuinka paljon tiedän elämästä. Sen iloista, arvoista ja nurjapuolista. Olen kuulemma hänen enkelinsä.

Minun teki tavallaan mieli itkeä kiitollisuudesta, mutta en edes pystynyt siihen, koska olin niin sanaton. Näytin varmaan ihan idiootilta seisoessani naama ihan ilmeettömänä kyyneleitä niellen pakaten ostoksiani. Nainen pyysi minua odottamaan, että saa maksettua ostoksensa, joten niin tein. Maksettuaan hän tuli luokseni kertoen, että minun postaukseni ansiosta hän käveli entiselle yläasteellensa nyt yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen ja kävi jututtamassa entistä opettajaansa, lukien hänelle postaukseni ääneen. Se kertoi kuulemma hänen tarinansa täysin. He olivat lopulta halanneet ja hän kiitti minua, että olin kirjoittanut hänen tarinansa tietämättäni. Oli kuulemma minun ansiotani, että nyt hän itse jo aikuisena ja äiti-ihmisenä pystyi vihdoin antamaan anteeksi tälle entiselle opettajallensa.

En pystynyt oikein sanomaan mitään, joten vain halasin tätä naista ja kiitin kauniista sanoista. Hän otti kanssani kuvan ja otimme hänen 11-vuotiaalle tyttärellensä videoterkut. Sanoimme heipat ja jatkoin matkaani maailman onnellisimpana tyttönä.

Kirjoitan blogia tietoisena siitä, että kuka vain voi lukea postauksiani. Olen tietoinen, että esim. tätä kyseistä postausta, josta tämä ihana nainen minulle puhui, on mm. luettu melkein
 10 000 kertaa, joka on minulle ihan crazy määrä, mutta en ikinä ole osannut miettiä kuinka suuri vaikutus postauksillani voisi oikeasti olla johonkin. Se että saa kuulla tollaisen asian ja vielä kasvotusten, oli yksi elämäni parhaimpia hetkiä. Olen aina ihan fiiliksissä, kun joku kertoo tykänneensä postauksistani. On aina yhtä kivaa kuulla kommentteja, tai mennä vaikka keikalle jonnekkin, jossa joku tulee kertomaan, että on lukenut myös blogiani. Kaupungilla on ihanaa, kun itseäni jonkin verran nuoremmat tytöt tulevat juttelemaan blogista tai instagramista ja kertomaan kivoja juttuja. Tunnen olevani tosi etuoikeutettu, kun näitä samoja tyttöjä on aina kommentoimassa instagramissa kuviini. On ns. sellainen "tukijoukko" kaiken takana. Se on super ihanaa, koska minä olen vain minä. En ole mitenkään erityinen tyyppi, tai mitenkään tunnettu henkilö. Kirjoitan vain blogia ja tykkään laulaa. Oon kaikista niistä tyypeistä ja teistä, jotka luette tätä blogia ihan älyttömän kiitollinen joka päivä.

Totta on kuitenkin myös se, että enemmän saan esim. facebookissa viestejä, joissa näistä minun postauksistani tai kirjoitustyylistäni ei olla ehkä niin innoissaan. Saan paljon viestejä vihaisilta äideiltä ja mummeilta, jotka eivät pidä blogiani kauhean kivana esimerkkinä nuorille tytöille tai pojille. Puhun asioista tosi avoimeen tyyliin, enkä ole koskaan hävennyt sanoa esim. että minullakin on elämässä ollut aikoja, kun en ole kestänyt esimerkiksi katsoa itseäni peilistä. Tällaiset sanomani lauseet käännetään hyvin helposti ja useasti minua vastaan myöhemmin esim. syytöksinä lasten tai lastenlasten epävarmuuksista ja esim. yhdessä viestissä minua syytettiin jopa lapsen syömishäiriöistä. Mutta se on ihan fine minulle. Tiedän, että sitä ei tarkoiteta minulle henkilökohtaisesti vihana. Useasti kun meille läheisellä ihmisellä menee huonosti, me halutaan löytää se "syypää" siihen pahaan oloon. Se helpottaa meidän omaa oloa vähän. Toivoisin kuitenkin välillä, että ennen kuin se viesti kirjoitetaan, mietittäisiin yksinkertaisesti sanottaisiinko sitä asiaa oikeasti päin tämän ihmisen naamaa? Jos vastaukseksi päässäsi pääty ei, miksi kirjoittaisit sen?

Minusta on hullua kuinka suuri "lohtu" me löydetään tämän ruudun takaa. Kuvitellaan, että voidaan sanoa mitä vaan, kelle vaan, vain sillä pelastuksella että välissämme on tietokoneen ruutu. Ei. Ne sanat ovat silti aitoja. Asiat mitä puhutaan ovat silti aitoja ja ihminen kelle ne sanot on erittäin aito myös. Minä olen itse valinnut kirjoittaa blogiani tosi avoimella tavalla. Seison päätökseni takana 110%. Jos antaisin noiden kommenttien ja viestien vaikuttaa itseeni, niin oi voi. Menisi hetki ja saisin toisen viestin, tai tapaisin samanlaisen ihmisen kuin eilen ja se tyrmäisi edellisen viestin ihan kokonaan. Päätyisin vain hirveään pyöritykseen pääni sisällä, jossa en pystyisi ikinä voittamaan. Kukaan meistä ei pysty kirjoittamaan blogia, tai edes vain elämään elämäänsä miellyttäen kaikkia. Löytyy aina joku, joka ei pidä tavastasi tehdä sitä. Uskon silti, että niin kauan kun tehdään sitä omaa juttua omalla tavalla ja uskotaan siihen aidosti, niin me tehdään jotain kaunista.

Te olette kaikki kauniita.
Kivaa tiistaita.
 ❤:Fanni

JONKUN SYY JATKAA

Inspiraatio. 

Se sana on ollut minulle aina jotenkin hukassa. Kyllä, se sana löytyy varmasti myös useista postauksistani täällä blogin puolella, mutta to be honest, en ole ikinä oikein ollut ihan varma mitä se tarkalleen tarkoittaa. Nyt päätin etsiä sen sanakirjasta. Sen sanottiin lyhyesti vain olevan innoitus/innostus. Muutin päässäni kysymystä vähän ja kysyin itseltäni, että mikä minut saa tuntemaan niitä asioita. Yksi ensimmäisistä asioista jotka tulivat mieleeni oli toiset ihmiset.

Suuri osa varhaisimmista muistoistani ovat kun olin ehkä noin. 4-5 vuotias ja katsoin kuinka äitini soitti haitaria ja lauloi olohuoneessamme. Se oli mielestäni maailman siistein juttu. Se ei ollut kuitenkaan vain sitä. En pitänyt sitä vain siistinä juttuna, vaan halusin pystyä juuri samaan. Halusin olla vähintään yhtä hyvä kuin hän. Pienestä asti olen katsonut hänen keikkailevan ja harjoittelevan kotona. Sieltä asti minulle on aina ollut ihan selkeää, että ehkä suurin unelmani olisi, että joku päivä joku pitäisi minua yhtä upeana laulaessani tai soittaessani, kuin minä olen aina pitänyt äitiäni.

Tavoitellessani sitä unelmaa olen saanut tavata mitä upeimpia tyyppejä. Osa heistä on toteuttaneet just sen saman unelman kaikenlaisten vaikeuksien läpi. Osalle heistä koko unelmani on maailman naurettavin juttu. Mutta ne epäilijät ja vihaajatkin on tyyppejä, jotka mua tässä maailmassa vain ja ainoastaan inspiroi. Tai en tiedä voiko sanoa, että juuri he, mutta se ajatus siitä että joku päivä voisin todistaa heidän olleen väärässä.

Seuraava asia joka tuli mieleeni oli hetket. Pari vuotta, tai vielä vuosikaan sitten en voinut kokea hetkiä ihan samalla tavalla, kun voin nyt. Ei ole mikään salaisuus, että olen käynyt elämäni aikana aika pohjalla. Moni meistä käy. En sano, ettenkö olisi siellä pohjalla ajoittain vieläkin. Erona on vain se,että en aikaisemmin osannut arvostaa elämäni hienoja asioita, koska minusta rehellisesti tuntui, että oli mahdotonta olla aidosti onnellinen. Mutta nyt olen tajunnut, että tää on meidän elämä. Se yksi ja ainoa, joka saadaan. Keskitytään niihin pieniin hetkiin, jotka saadaan viettää meille tärkeiden ihmisten kanssa tai törmätä johonkin yllättäen ketä ollaan kaivattu jo pidempään. Minua ne inspiroivat uskomaan siihen, että vaikka tässä maailmassa tapahtuisi ja tapahtuukin koko ajan ihan kamalia asoita, niin jos me jaksetaan vaan hymyillä vähän enemmän, niin kyllä kaikki on meille helpompaa.

Mä teen musiikkia, koska se inspiroi mua. Mutta myös, koska toivon sen joku päivä inspiroivan jotain toista. Se inspiroi mua auttamaan muita sitä kautta. Kertomaan tarinoita, koska mulla on mistä kertoa. Yritän antaa tässä elämässä kaikille mahdollisuuden. Tutustua kaikkiin ja olla avoin. Hymyillä sille tuntemattomalle tyypille kadulla, koska who knows? Maybe it could save her day. Olen ollut onnekas saadessani elämään ihmisiä, jotka ovat inspiroineet mua ja olleet tavallaan se syy jatkaa. Mikään ei inspiroi mua yhtä paljon, kuin että ehkä joku päivä voisin olla jollekkin se syy ja se inspiraatio jatkaa itsekin. Yritän elää hetkessä, koska se on kaikki mitä meillä on. Ne pienet hetket. Nyt yritän inspiroida teitäkin. Inspiroida teitä olemaan just se tyyppi ketä olette. Ette voi ikinä tietää ketä te inspiroitte jo.

Kirjoitin tämän blogipostauksen yhteistyönä erään mua inspiroivan ihmisen kanssa. Iina ehdottomasti yhtenä ihmisenä ei vain ihan älyttömän upealla blogillansa, mutta todella kiltillä sydämellänsä inspiroi minua. Iina kirjoitti blogiinsa samasta aiheesta ja mitä inspiraatio merkitsee hänelle. Käykää ihmeessä tsekkaamassa sekin! Tästä linkistä pääsette lukemaan sen.

 http://iinaemiliasd.blogspot.fi/2016/10/diipista-hetkesta-keskiyon-jalkeen.html

Toivottavasti teil on kaikki hyvin. Olette ihania.
 Kivaa keskiviikkoa kaikille.
❤: Fanni 

Rakas yläasteen aikainen opettajani

Rakas yläasteen aikainen opettajani.

Et ehkä muista, kuinka astelin luokkaasi pienenä seiskaluokkalaisena. Luulen, että en erottunut joukosta mitenkään. Minä kuitenkin muistan. Astelin luokkaasi suurimmalla pelolla mitä voit vain kuvitella. Olin uudessa paikassa, uusien ihmisten kanssa ja täynnä pelkoa, mutta samaan aikaan jännitystä. Juuri sinun opettamasi aine oli minulle yksi heikoimmista. Tulimme kuitenkin juttuun mielestäni aika hyvin? Näin se ainakin aluksi oli... Teit minulle hyvin useasti vuosien aikana selväksi, että et pitänyt ystävistäni. He olivat kuitenkin minun ystäviäni, jotka silloin merkitsivät minulle kaikkea. Mielestäni minun arvioimiseni ihmisenä ja oppilaana oli hieman väärin arvioida sillä perusteella ketä minulla oli kavereina, tai mitä heistä pidit. Sinusta se ei ilmeisesti ollut? Kuulin monta kertaa lauseita siitä, kuinka minusta tai ystävistäni ei tulisi ikinä mitään. Kuinka minulla oli huono asenne ja kuinka kysyin typeriä kysymyksiä asioista, jotka olisivat pitäneet olla hallussa jo alaluokilla. Olit oikeassa. Minulla oli huono asenne. Etenkin seiskaluokan lopun ja kasiluokan alun olin kamala. Mutta kuten myöhemmin sanoin ihan kasvotusten sinullekkin; olin ja olen edelleenkin teineilystäni pahoillani. Mutta on the other hand; mä en ikinä tehnyt sulle mitään. En ikinä haukkunut sinua. En huutanut sinulle, kuten näin kuitenkin monen muun tekevän. En polttanut röökiä koulun kulmilla tai tehnyt mitään muutakaan koulun sääntöjen vastaista. Olin murrosiässä oleva epävarma nuori, joka oli varma että ei osaa mitään ja jätti tunnilla antamasi tehtävät mieluummin tekemättä ja luovutti, kuin että olisi yrittänyt useampaan otteeseen alusta ja tehnyt tehtävät kunnolla. Olit oikeassa myös siinä, että useat asiat mitkä olivat minulle vaikeita, olisi varmasti pitänyt oppia jo ala-asteella, mutta sä olit se opettaja. Kun jo valmiiksi epätoivoisena, turhautuneena ja nolona pyysin sinulta apua, miksi sun piti lyödä lyötyä sen sijaan, että olisit vain opettanut mulle ne asiat? Ehkä siitä tuli sulle hyvä mieli.

Kun sitten ysiluokalla murruin täysin, olit kamala. En enään edes pitänyt sua samanlaisena ihmisenä kuin muita. Mulla oli ollut paljon suurempia ongelmia eri aineissa eri aineiden opettajien kanssa, mutta jopa nämä opettajat tukivat mua. Ja miettimättä täysin edes asiota mitä mulle kävi. Mulla oli paljon opettajia joiden kanssa oli ollut kuin olisin puhunut heidän kanssaan täysin eri kieltä. Niin hyvin olin tullut heidänkin kanssaan toimeen. Erona oli vain, että kun kasvoin ja yritin alottaa alusta, he antoivat mulle siihen kaikki mahdollisuudet. Tiedätkö miksi? Koska ne on niitä ihmisiä, jotka oikeasti tekee työtänsä oikeassa paikassa oikeista syistä. Miksi sä vihasit mua niin paljon, että et voinut edes kerran sanoa mulle jotain kivaa? Edes normaalilla äänensävyllä hei. Näit mut joka päivä. Näit kuinka rikki olin. Kuulit asioista mitä mulle oli tapahtunut, mutta sen sijaan että olisin kuullut yhden simple hello:n, sä nauroit mulle. Pilailit mun kustannuksella, etkä edes ainoastaan mulle, vaan esimerkiksi myös mun ystäville ja pikkuveljelle. Pilailit jopa mun kustannuksellani niistä asioista mitä mulle oli jonkun ihan toisen ihmisen aloitteesta käynyt. Mitä sä sait irti siitä? 

Mä haluisin miettiä tänään, että ehkä sä et ikinä tajunnut kuinka paljon mua satutit. Ehkä olit omasta mielestäsi hauska, tai ehket edes tajunnut tekeväsi mitään väärää. Ehkä sulla ei ollu tarkotus satuttaa mua niin pahasti miten teit, mutta mä opin sulta paljon enemmän, kuin menetin. Mä opin että sä voit viettää koko elämäs rakentaen jotakin tyhjästä ja yksi tuuli voi tulla ja kaataa sen kaiken. Rakenna silti. Voit jahdata unelmias, jotka vaikuttaa kaukaisilta. Sä tiedät, että ne ei ehkä ikinä tuu sun tielles. Unelmoi silti. God is great, mutta joskus elämä ei oo reiluu. Kun mä rukoilen, asiat ei aina käänny sellai ku mä toivoisin, tai miten niiden kuuluisi. Teen sen silti. Voit vuodattaa ihmisille sielusi laulaen sitä yhtä biisiä, johon uskot. Huomenna he voivat unohtaa, että ikinä edes lauloit. Laula silti.

Mun elämässä tulee aina oleen sun kaltaisia epäilijöitä. Ihmisiä jotka ei usko muhun ja sitten siel tulee oleen mä. Proving them wrong... Tänään mulla on sun opettamastas aineesta kiitettävä arvosana ja opiskelen lukiossa, jonne et uskonut mun ikinä pääsevän. Enkä mä enään edes muistele sua niin pahalla. Kun kävelet tuolla jossain mua vastaan, luulen, että en tuu moikkaamaan sua. Voin kuitenkin kävellä ohitsesi ja hymyillä, koska sä et oikeastaan ikinä saanut mitä sä halusit ja tänä päivänä mä oon se voittaja. Ja ai niin. Harrastukseni jota pidit hauskana haaveiluna. Mulla on koko kesä täynnä keikkoja. Kun viime viikolla olin esiintymässä koulullanne oli harmi, että et voinut olla yleisössä katsomassa, kuinka tänä päivänä mä olin siellä lavalla enemmän kotonani kuin missään.

Jonain päivänä kun sun oma lapsesi astelee pienenä seiskaluokkalaisena yläasteelle, mä toivon, että hän ei tuu ikinä kohtaamaan sun kaltaistasi opettajaa. Lopuksi haluaisin kuitenkin sanoa kiitos. Sä oot ollu mulle koko mun elämäni suurin motivaattori. Kaikkea hyvää.

 ❤:Fanni

Rukoilin etten eläisi #BRAVE

"WHY FIT IN WHEN YOU WERE BORN TO STAND OUT?"

Luulen, että viime viikon Maanantaina suuri osa heräsimme varmasti uutisiin 11-vuotiaasta, uskomattoman rohkeasta pojasta Valtterista. Valtteri oli puhumassa Ylen Aamu-tv:ssä kohtaamastaan rasismista. Valtteri kertoi, kuinka häntä haukutaan mm. kakaksi, kakan väriseksi ja neekeriksi ihonvärinsä takia. Valtterin tapauksessa ei puhuttu vain saman ikäisistä lapsista tai koulukiusaamisesta. Esimerkiksi myös tietyt bussikuskit, aikuiset ihmiset olivat usean kerran jättäneet ottamatta Valtteria kyytiin ja vain ajaneet ohi vilkutellen. I mean what the hell kind of behaviour is that? Siis eii... Ei riitä sanat. Jotenkin yläasteella itse tukarinakin toimineena nähnyt ja kuullut paljon juttuja, mitä nuoriso toisilleen tekee ja puhuu, mutta niiku aikuset ihmiset? Come on. Sit mietitään kun "nykynuoriso on niiiiin huonokäytöksistä ja epäkunnioittavaa kansaa." Niin noh... Valtterin kohtaama rasismi on vain yksi esimerkki siitä painajaisesta missä moni joutuu elämään joka päivä. Joku ihonvärin, joku seksuaalisuutensa ja joku ehkä uskontonsa takia.

Me ollaan erilaisia täs maailmassa joka ikinen. On hyväksyttävää olla ymmärtämättä toisen erilaisuutta täysin, mutta on järkyttävän väärin tuomita toinen erilaisuutensa takia. Voin kertoa, että teini-ikäisenä olo ja sen selvittäminen kuka sä oot, is hard enough without someone attacking you. Ja sillä hetkellä kun mä katsoin tän Valtterin haastattelun aloin miettiä minkälainen maailma tää on. Minkälaisessa maailmassa ja minkälaisessa maassa mä elän ja to be honest, en halunnu elää tässä maailmassa. Rukoilin, että mun ei tarttis elää tässä maailmassa. Koska mikä tää maailma oikeastaan on?

Valtteri teki kuitenkin sen, mihin liian harva meistä pystyy. Puhui asiasta ääneen. Valtteri ei ehkä itse tiedä vielä mikä sankari tulee olemaan ja varmasti on jo monille pienimmille, oman ikäisilleen, meille vähän vanhemmille ja ihan aikuisillekkin ihmisille. Suuri sellainen. Mutta toivon, että hän tulee tietämään sen.
 Oman "tarinansa" jakaminen ei oo ikinä helppoa, mutta mä vannon että sit ku sä teet niin, se et oo enään vaan sä kehen se vaikuttaa. Se et oo enään vaan sä, ketä se auttaa. Sitä paitsi hyvin useasti kaikki mitä meidän tarttee kuulla on, että ei olla yksin ongelmamme, asiamme tai ihan miksi ikinä sitä itse kutsummekin kanssa. Joku muu kokee täysin samaa joka päivä. Joku muu pelkää just samoja juttuja, eikä se oo mitenkään outoa. Joku toinenkaan ei uskalla myöntää itselleen kuka oikeasti on. Hekin pelkäävät sitä, mutta hekin tietävät miltä susta tuntuu. Et oo mikään alien muiden "normaalien" joukossa. Mut niin kauan kun sitä piilotellaan. Niin kauan kun me jatketaan vaan sanomista,
"Jos sä oot homo se on ok, mutta älä vaan kerro kenellekkään. Älä vaan, koska miten kukaan meistä normaaleista vois ymmärtää sitä."
 "Ai sua kiusataan tai pahoinpidellään joka päivä kotona, tai koulussa. Damn, aika paha juttu, mutta älä nyt herranjumala vaan kerro kenellekkään. Eihän tollasta tapahdu normaalissa elämässä. Tota tapahtuu vain leffoissa." 
Ei se helpotu. Ei se muutu mihinkään. Jos kukaan ei ikinä kuule sun tarinaas, miten kukaan pystyy samaistuun siihen? Mä tiedän 110% varmaksi, että tässäkin maassa on tuhansia nuoria, jotka tälläkin hetkellä istuvat omassa huoneessaan ja miettii, että kukaan ei ymmärrä miltä heistä tuntuu. Että he ovat ihan yksin. Näitä ihmisii kiusataan. He tekevät itsemurhia, koska he ajattelevat, että kukaan ei ymmärrä. Älä anna pelon pitää sua hiljaa. Sul on ääni. Tärkeä sellainen, joten käytä sitä. Puhu. Nosta kätesi ilmaan. Huuda vastauksesi. Pistä itses tuleen kuulluksi. Mitä ikinä se vaatikaan, löydä äänesi ja kun löydät. Fill the damn silence.
Trust me, just sun äänelläs on väliä.

 Luulen, että mä henkilökohtaisesti itse haluisin varmistaa, että kaikki tietäis tässä maailmassa, että mikä tekee susta erilaisen tänään. Se pistää sut nouseen myöhemmin elämässäs. Joten sun pitäis olla ylpee ollessas erilainen. Ylpee siitä kuka oot.

"Say what you wanna say, And let the words fall out
Honestly I wanna see you be brave, With what you want to say
And let the words fall out, 
Honestly I wanna see you be brave."

Ja tän takii muutama päivä sitten mä sain pienen idean. Jaoin instagramissa kuvan, missä pyysin seuraajiani jakamaan mulle oman #brave kuvansa ja kuvia tuli paljon enemmän kuin oletin. Osa teistä oli niin ihania, että vaikka usea ei omia kuviaan halunnutkaan jakaa missään, lähetti silti mulle kuvansa ja uskaltautui kertoon mulle silti vielä jopa omia kokemuksiaankin esim. kohtaamastaan koulukiusaamisesta. Sellai merkkaa kaikkee mulle. Kiitos luottamuksesta. Ne muutamat joiden kuvat kuitenkin tulee olemaan tässä postauksessakin, kiitos super paljon. Mun mielestä pieninki ääni on tärkee ja jos yksikin tyyppi lukee tän postauksen ja näkee teidän brave kuvanne, ehkä hekin uskaltavat olla rohkeita tänään. Mun mielestä ei tartte välttämättä tehdä mitään isoa muuttaakseen maailmaa. Pienikin asia, kuten vaikka auttaa jotain joka on kaatunut pihalla voi muuttaa maailmaa. Ainakin heidän maailmaansa. Tehdään tästä maailmasta sellanen missä jokaisen ois kiva olla ja elää. Ootte ainutlaatuisii, kauniita, eikä tääl oo ketään kuka vois olla parempi versio susta ittestäs. Olkaa ylpeitä itestänne!

"Cause I know the smallest voices, they can make it major."

❤:Fanni

Olin liikaa lukijani äidin mielenterveydelle

Mulla on paljon, paljon, paljon lukijoita, jotka syystä tai toisesta eivät lue blogiani julkisesti. Luit julkisesti tai et, on aina mielenkiintoista kuulla teidän tarinoita, kokemuksia ja ajatuksia elämästä. Pari postaustani on nostanut aika paljon keskustelua ja ehkä vähän vihaakin viime aikoina.

 Postauksessani "Vihaan kyllästynyt", 

( http://iloveyoufornothing.blogspot.fi/2015/09/vihaan-kyllastynyt.html )

 puhuin peloista. Kuinka sä voit pelätä pimeää, hämähäkkejä tai vaikka itseäsi. Vertasin tilannetta aika paljon tämän hetkiseen turvapaikanhakijoiden tilanteeseen. Pelkoon tuntematonta vastaan. Puhuin myös omasta väsymyksestäni aihetta kohtaan. Lukemaan tiettyjen lehtien täysin keksimiä juttuja ja kuuntelemaan ja lukemaan sitä aivan älytöntä yleistämistä näitä ihmisiä kohtaan, jonka "veljet" ovat tänne meidän kotimaahan tullessaan tehneet virheitä. Isompia tai pienempiä. Ehkä jopa rikoksia. Olen saanut paljon kommenttia kyseisestä postauksesta ja ihan vaan to clear the air, haluisin sanoo, että I'm no mother Teresa. I'll never be, even if I wanted to ja se ei oo mun tarkoituskaan. Mutta siinä samassa määrin, kuin sinulla on oikeus jakaa mielipiteesi asiasta julkaisemalla esim. näitä lehtijuttuja, on minullakin oikeus jakaa omani

Toinen postaus josta oon saanu paljon viestiä viime aikoina on edellinen postaukseni "Hyvästi elämäni kauhein ja kaunein vuosi" 

( http://iloveyoufornothing.blogspot.fi/2015/12/vuoden-viimeinen-postaus.html )

Kerroin aika avoimesti omasta erittäin vaikeasta vuodestani. Puhuin avoimesti aika syvistäkin ajatuksistani kuluneena vuonna ja vihasta itseäni kohtaan. Sain paljon järkyttyneitä, ehkä jopa vähän pettyneitä viestejä, mutta sain ihan älyttömän paljon viestejä ihmisiltä, jotka pystyivät samaistumaan postauksessa kuvailemiini ajatuksiin. Kiitos siitä.❤

 Nousi älyttömän suuri keskustelu masennuksesta. Miten siitä voisi puhua, miten sen voisi tunnistaa ja miten siitä voisi ehkä kertoa jollekkin? Suurin asia mikä muhun näissä jokaisessa viestissä kiinnitti huomion, oli huoli kaikkien muiden paitsi itsensä puolesta. "Kuinka voisin kertoa äidilleni masennuksesta, koska hän varmasti huolestuisi liikaa?" But she will cope. "Joku poika ahdistelee minua koulussa. Haluaisin sanoa vanhemmille, että saan paniikkikohtauksia ja kärsin ahdistuksesta. Ainoa ongelma on että pelkään, että isä tappaisi sen pojan. En haluaisi aiheuttaa huolta isälle." But she will cope. Nää voi olla ihmisiä, jotka käy 8 koodin lukkarii lukiossa. Sen jälkeen menee pariksi tunniksi töihin ja siitä kotiin hoitamaan jo ikääntyneitä vanhempiaan. But they will cope...  They will always cope...

Oudosti ne ovat juuri itse nämä lapset, nuoret, naiset ja miehet, jotka uskovat sen olevan totta. Usko siihen on niin kova, että voi olla oikeasti vaikein juttu myöntää, että "I may not cope and I might need help."  Toisaalta moni voi yrittää, mutta kun kukaan ei kuuntele sua. Kun susta tuntuu, että kukaan ei kuuntele sua, all sorts of things start to happen. Esimerkiksi sulla voi olla niin paljon tuskaa sisälläs, että sä haluat yrittää satuttaa itteäs myös ulkoa. Koska sä haluat apua. Se vaan on väärää apua mitä sä pyydät. Ihmiset ottaa sen sellasena "crying wolf" juttuna tai huomionhakuna. Mutta tää tapa on näille ihmisille vain hiljainen huuto ulkoapäin, johon toivoo jonkun vastaavan ja tarttuvan.

Sain viestiä aikuisilta ihmisiltä siitä, kuinka olen häpäissyt vanhempani ja oman maineeni sanomalla tiettyjä asioita joita sanoin postauksessani. Olen eri mieltä. Yksi viesti kuitenkin jäi jotenkin erityisest mieleen. Sain viestin täysin tuntemattomalta naiselta, jonka tytär on lukenut blogiani jo jonkun aikaa. Hän oli vihainen, koska hänen 12-vuotias tyttärensä luki blogiani "salaa". Olin kuulemma huono esimerkki tällaiselle pienemmälle tytölle, jonka ei tarvitse tietää mitä masennus tarkoittaa. Tää rouva kertoi myös opettaneensa omat lapsensa siihen, että jos menee huonosti, sitä ei tarvitse kuuluttaa kaikille. Blogiani pitämällä kuulemma tuhoan hänen 12-vuoden, nyt turhan kasvatuksen ja aiheutan hänelle suuria mielenterveys ongelmia. Hauskaahan tässä on, että mä en ole koskaan puhunut masennuksesta täällä mitenkään aiheena suoraan. En koskaan. En ole lääkäri, psykiatri, psykologi tai whatever. Mulla ei ole sillä tavalla edes taitoa puhua asiasta. Mut kokemuksella mä voin puhua useista asioista ja sen osaan sanoa, että ei kukaan tääl pärjää kattomalla maailmaa ihan yksin.

  Satuin hiljattain katsomaan dokumentin Princess Dianasta.
Jossain kohtaa dokumenttia Diana sanoi, "I think the biggest disease this world suffers from in this day and age is the disease of people feeling unloved." Ja vaikka tää enkeli jätti meidät jo melkein kaksikymmentä vuotta sitten. Pätee tää sama mun mielestä vieläkin. Kysymys on: kuka siitä puhuu ääneen?
 Mut on kasvatettu puolustaan aina itteeni ja oleen aina varma omista mielipiteistäni. Uskaltamaan kertoa ne ääneen. Mulle on opetettu että if not you, then who? If not now, then when? Se pätee tässäkin asiassa täysin. I don't go by the rule book. I go by the heart, not the head. Ja for sure, se on saanut mut joskus suuriin ongelmiin. Kaikki ei tykkää siitä, but I wouldn't change myself for the world.

Mä halusin kirjottaa tän postauksen vähän selventääkseni mitä oon, mitä haluan ja miksi haluan, koska aika monella se vastaus on ollut viime aikoina selvästi hukassa. En mä oo täällä kasvattamassa kenenkään lapsia. Mun pointti ei oo yrittää kasvattaa kenenkään lapsia. Oon kohta 17-vuotias tyttö. Lapsi itsekin. En oo mikään poliittinen henkilö. En edes haluaisi olla. En yritä tuoda mitään poliittista mielipidettä ulos. En oo mikään pyhimys. I don't know if these people see me as a threath of some kind, mutta se ei oo mitä oon. Mä en tajuu sitä että jos sulla menee huonosti, miks sä et sais sanoa sitä ääneen? Ketä se uhkaa mitenkään? Mitä pahaa se tekee kenellekkään. Mä oon kohdannut paljon pahoja juttuja ja mä oon ollut hiljaa. Voin kertoa, että se jos joku on saanut mut ongelmiin. Tai jos ei ookkaan saanut sen suurempiin ongelmiin, voin ainakin kertoa, että jos mä olisin puhunut asioista aikaisemmin, asiat ois mulle helpompia tänään. Asiat ois ollu helpompia hoitaa, uskoa ja niistä ois ollu paljon helpompi selvitä. En kannustais ketään siihen. Olemaan hiljaa jos joku vaivaa tai on hätänä. Jos mä voin joku päivä olla ees ihan pieni esimerkki jollekkin tässä maailmassa siinä. Ois se sitten teidän 12-vuotias tyttö tai ihan kuka tahansa, mä todellakin haluaisin enemmän ku mitään olla sitä, 'cause I know I can do it. And I know that I can give love while I'm doing it. En vihaa tai muuta sellaista. En ikinä toivois sellaista kenellekkään. Mutta mitä mä myös tiedän on, että tuolla on paljon nuoria, ehkä aikuisiakin and some of them might need that. Oon iloinen jos voin sit antaa sen kertomalla omista kokemuksistani ja elämästäni. Tykkäs kaikki siitä tai ei.

Vaikka tää postaus oliki vähän vakavamman henkinen, haluan toivottaa teille kaikille aivan ihanaa viikonloppua ja hauskaa perjantaita. Ollaan kilttei toisillemme.

❤:Fanni