AIHEUTIN JONKUN LAPSELLE SYÖMISHÄIRIÖN

Hey guys!

Törmäsin eilen kaupungilla aivan ihanaan ihmiseen, josta minun on nyt aivan pakko puhua teille. Seisoin kaupan kassalla, kun kuulen selkäni takaa sanat: "No mutta herttinen. Oletko sinä se Fanni? Fanni, joka kirjoittaa blogia? Minä rakastan sinua." Täysin vieras nainen seisoo vieressäni ja kertoo minulle, että rakastaa minua. Wow. Vastasin jotain tyylillä "No nyt taidan kyllä olla syyllinen." Naurahdin todella outona ja jatkoin: "Wow, kiitos. I love you too." Siitä eteenpäin se itse maksutilanne on minulle ihan pimeä. En muista yhtään kiitinkö kassaa edes vastarahoista, tai mitä kaikkea tämä ihana nainen minulle puhui, koska olin niin yllättynyt ja tavallaan jopa shokissa tilanteesta. Menin pakkaamaan ostoksiani hyvin sanattomana ja sitten kuulen tämän naisen selittävän tälle kassalle, että minä olen ehkä suomen inspiroivin nuori ja menisin melkein kasikymppisestä sillä perusteella, kuinka paljon tiedän elämästä. Sen iloista, arvoista ja nurjapuolista. Olen kuulemma hänen enkelinsä.

Minun teki tavallaan mieli itkeä kiitollisuudesta, mutta en edes pystynyt siihen, koska olin niin sanaton. Näytin varmaan ihan idiootilta seisoessani naama ihan ilmeettömänä kyyneleitä niellen pakaten ostoksiani. Nainen pyysi minua odottamaan, että saa maksettua ostoksensa, joten niin tein. Maksettuaan hän tuli luokseni kertoen, että minun postaukseni ansiosta hän käveli entiselle yläasteellensa nyt yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen ja kävi jututtamassa entistä opettajaansa, lukien hänelle postaukseni ääneen. Se kertoi kuulemma hänen tarinansa täysin. He olivat lopulta halanneet ja hän kiitti minua, että olin kirjoittanut hänen tarinansa tietämättäni. Oli kuulemma minun ansiotani, että nyt hän itse jo aikuisena ja äiti-ihmisenä pystyi vihdoin antamaan anteeksi tälle entiselle opettajallensa.

En pystynyt oikein sanomaan mitään, joten vain halasin tätä naista ja kiitin kauniista sanoista. Hän otti kanssani kuvan ja otimme hänen 11-vuotiaalle tyttärellensä videoterkut. Sanoimme heipat ja jatkoin matkaani maailman onnellisimpana tyttönä.

Kirjoitan blogia tietoisena siitä, että kuka vain voi lukea postauksiani. Olen tietoinen, että esim. tätä kyseistä postausta, josta tämä ihana nainen minulle puhui, on mm. luettu melkein
 10 000 kertaa, joka on minulle ihan crazy määrä, mutta en ikinä ole osannut miettiä kuinka suuri vaikutus postauksillani voisi oikeasti olla johonkin. Se että saa kuulla tollaisen asian ja vielä kasvotusten, oli yksi elämäni parhaimpia hetkiä. Olen aina ihan fiiliksissä, kun joku kertoo tykänneensä postauksistani. On aina yhtä kivaa kuulla kommentteja, tai mennä vaikka keikalle jonnekkin, jossa joku tulee kertomaan, että on lukenut myös blogiani. Kaupungilla on ihanaa, kun itseäni jonkin verran nuoremmat tytöt tulevat juttelemaan blogista tai instagramista ja kertomaan kivoja juttuja. Tunnen olevani tosi etuoikeutettu, kun näitä samoja tyttöjä on aina kommentoimassa instagramissa kuviini. On ns. sellainen "tukijoukko" kaiken takana. Se on super ihanaa, koska minä olen vain minä. En ole mitenkään erityinen tyyppi, tai mitenkään tunnettu henkilö. Kirjoitan vain blogia ja tykkään laulaa. Oon kaikista niistä tyypeistä ja teistä, jotka luette tätä blogia ihan älyttömän kiitollinen joka päivä.

Totta on kuitenkin myös se, että enemmän saan esim. facebookissa viestejä, joissa näistä minun postauksistani tai kirjoitustyylistäni ei olla ehkä niin innoissaan. Saan paljon viestejä vihaisilta äideiltä ja mummeilta, jotka eivät pidä blogiani kauhean kivana esimerkkinä nuorille tytöille tai pojille. Puhun asioista tosi avoimeen tyyliin, enkä ole koskaan hävennyt sanoa esim. että minullakin on elämässä ollut aikoja, kun en ole kestänyt esimerkiksi katsoa itseäni peilistä. Tällaiset sanomani lauseet käännetään hyvin helposti ja useasti minua vastaan myöhemmin esim. syytöksinä lasten tai lastenlasten epävarmuuksista ja esim. yhdessä viestissä minua syytettiin jopa lapsen syömishäiriöistä. Mutta se on ihan fine minulle. Tiedän, että sitä ei tarkoiteta minulle henkilökohtaisesti vihana. Useasti kun meille läheisellä ihmisellä menee huonosti, me halutaan löytää se "syypää" siihen pahaan oloon. Se helpottaa meidän omaa oloa vähän. Toivoisin kuitenkin välillä, että ennen kuin se viesti kirjoitetaan, mietittäisiin yksinkertaisesti sanottaisiinko sitä asiaa oikeasti päin tämän ihmisen naamaa? Jos vastaukseksi päässäsi pääty ei, miksi kirjoittaisit sen?

Minusta on hullua kuinka suuri "lohtu" me löydetään tämän ruudun takaa. Kuvitellaan, että voidaan sanoa mitä vaan, kelle vaan, vain sillä pelastuksella että välissämme on tietokoneen ruutu. Ei. Ne sanat ovat silti aitoja. Asiat mitä puhutaan ovat silti aitoja ja ihminen kelle ne sanot on erittäin aito myös. Minä olen itse valinnut kirjoittaa blogiani tosi avoimella tavalla. Seison päätökseni takana 110%. Jos antaisin noiden kommenttien ja viestien vaikuttaa itseeni, niin oi voi. Menisi hetki ja saisin toisen viestin, tai tapaisin samanlaisen ihmisen kuin eilen ja se tyrmäisi edellisen viestin ihan kokonaan. Päätyisin vain hirveään pyöritykseen pääni sisällä, jossa en pystyisi ikinä voittamaan. Kukaan meistä ei pysty kirjoittamaan blogia, tai edes vain elämään elämäänsä miellyttäen kaikkia. Löytyy aina joku, joka ei pidä tavastasi tehdä sitä. Uskon silti, että niin kauan kun tehdään sitä omaa juttua omalla tavalla ja uskotaan siihen aidosti, niin me tehdään jotain kaunista.

Te olette kaikki kauniita.
Kivaa tiistaita.
 ❤:Fanni